Kaunis, uintiretkellä alkanut sunnuntaiaamupäivä sai yllättäen uhkaavan käänteen. Olin istahtanut paikallisliikenteen bussiin, kun seuraavalla pysäkillä linja-autoon astui mies, jonka jotenkuten tunsin. Keskityin lukemaan kirjaa, mutta tämä puolituttu tietysti huomasi minut.
Mitään todellista vaaraa ei ollut – tämä piirre kuulee uhan luonteeseen - mutta tuo petollinen tunne sai minut toimimaan ristiriitaisesti. Vaikka olimme molemmat uskossa, en oikein pystynyt osoittamaan veljesrakkautta omantuntoni vaatimuksesta huolimatta. Paheksunta heräsi kovan ja säröisen äänensä takia. Pullokin kallistui. Se toi mieleen jotain alkoholiongelman varjostamasta lapsuuskodistani. Koin epäuskoa siitä, että nyt olin turvassa. Sisäinen lapseni otti aikuiselta minältäni hallinnan ja jähmetyin pelosta. Pakokauhu iski ja halusin kiireesti pois bussista. Onneksi hän ei jäänyt pois Keski-Suomen Ilmailumuseon pysäkillä.
Ilmailumuseossa kirjoitin ylös mitä kaikkea lentäjän eloonjäämispaketti sisälsi. Jos sitä joutuu käyttämään, on jo kyseessä konkreettisempi uhka. Huomaa etten kirjoittanut ”todellisempi” sillä kaikki tunteet ovat kokijalleen tosia ja vakavasti otettavia. Tämäkin tunnereaktioni oli aito – se tuli vain yli 40 vuotta myöhästyneenä.
Siniharmaat pilvet ja tietoisuus siitä, että sadeviitta ei tullut mukaan reppuun lisäsivät noiden hetkien uhkaavuutta. Ilmeisesti tulen loppuelämäni liittämään uhan tunteen ja Ilmailumuseon toisiinsa, ellei sitten joku huippuhyvä muisto peittoa sitä. Sidosta vahvistanee se, että tämä oli ensivisiittini tuohon museoon.
Aistin lihaksissani vielä kotiin tultuanikin tuon hidasliikeisyyden. Mutta niinhän väitetään, että alitajuntaan säilötyt tunteet on tunnistettava ja elettävä läpi. Sen tein sunnuntaina.
Tuuletetaan tunteita jatkossakin,
t. Pelle