Tänään koin jotain tosi hämmästyttävää.  Netissä kyllä kerrotaan, että neitoperhonen päästää kuvaajan aika lähelle itseään, mutta onko kukaan teistä kokenut miltä tuntuu  pitää perhosta kädellään.

 

Tuo aamuinen neitoperhonen pysyi kämmensyrjälläni siivet levällään useita minuutteja pelastettuani sen ensin ikkunalasin takaa räpistelemästä.  Yritin tarjota sille luonnollisempaa laskeutumispaikkaa puun lehdeltä, mutta tämä täpläsilmäkuvioinen Luojan luoma vain halusi pysytellä ihollani.

 

http://koti.mbnet.fi/luontoga/neitoper.htm

 

Ehdin esitellä uutta ystävääni parille ohikulkijallekin, jotka näin pääsivät ihailemaan tätä yhtä Suomen kauneimmista perhosista ihan lähietäisyydeltä.  Puhaltelinkin päin perhosta, mutta imujalkansa vain pysyttelivät kiinni minussa.  Miltäköhän tuosta perhosesta tuntui?

 

Itse tunsin aluksi huolta, sitten hämmästystä ja ihailua ja lopuksi helpotusta : perho osoittautui aivan terveeksi ja nousi korkealle ilmaan.  Sinitaivasta vasten  pystyin seuraamaan sen iloisesti tuulessa vaappuvaa lentoa vielä pitkään läheisen tuttavuutemme loputtua.

 

Mieleen tuli Hectorin alkuaikojen tuotantoon kuuluva Neitoperho- laulu:

 

http://www.youtube.com/watch?v=BZKf3kYDmSk&feature=related http://lirama.net/song/96770

 

Sainko aamulla kosketuksen rakkauden syvimpään olemukseen – vapauteen?  Iltapäivällä huomasin, että pupillini olivat pitkästä aikaa hämärässä selvästi suurentuneet  kuin neitoperhosen siipikuvioiksi.  Saiko perhosen kosketus sen aikaan?

 

 

 

                 Tuntemisiin,

 

                 Pelle