”Kuka auttaa alkoholistin lasta?”- artikkelissa (1) tuli ilmi sellainen alkoholistiperheitä yhdistävä piirre, joka on ihmetyttänyt minua pitkään.   Miksi kukaan ei kuuntele minua – alkoholistin lasta - eikä kukaan  halua keskustella  kanssani?  Miksi saan aina vaan kokea hylkäämistä  -  ”autiuden tunnetta.”  Tähän ilmiöön olen törmännyt aina vaan uudestaan.   Nyt tuo Maritta Itäpuiston väitöskirjatutkimuksessaan tekemä yleisempi havainto helpotti oloani.  En ole ongelmani kanssa yksin.

 

Jotenkin sen voisi selvittää sillä, että alkoholistin lapsen status on todella alhainen.  Se saattaa näkyä hieman epäsiistinä olemuksena tai sitten vain huonoina vuorovaikutustaitoina.  Luulen kuitenkin, että tuo häpeällinen leima jotenkin paistaa läpi koko olemuksesta.  Toiset sitten käyttäytyvät tuota häpeän sisäistänyttä ihmistä kohtaan kuin hän olisi ilmaa.

 

Alkoholistiperheen sisällä kyse voi olla jonkinlaisesta häpeän siirtämisestä.  Tunteethan tarttuvat.  Tommy Hellstenin läpimurtoteoksessa ”Virtahepo olohuoneessa” hän kuvasi myös sen, että häpeä saattaa muuttaa ilmenemismuotoaan esimerkiksi riippuvuusmuodosta toiseen.  Siinä yhteydessä tulin ensimmäistä kertaa vähän tutummaksi häpeä-termin  kanssa, vaikka en sitä silloin vielä oikein hahmottanutkaan.

 

 

 

  1290521037_img-d41d8cd98f00b204e9800998e  Photo : SIAS VAN SCHALKWYK via www.sxc.hu

 

 

 

 

1980-luvun lopulla Suomeen rantautunut Alkoholistien aikuisten lasten toiminta auttoi minua vertaisryhmätoimintoineen puhumaan.  Systemaattisesti kiertävä puheoikeus takasi silloin myös minulle kuuntelijoita. Toiminta jatkuu edelleen monella paikkakunnalla:

      

 

 

http://www.aal.fi

 

Noista tapaamisista sain vähän kokemusta ihmisten välisestä avoimuudesta.  Uskoon tultuani seurakuntapiireissä kohtasin liian usein samanlaista hylkäämistä.  Saatoin olla herkistynyt jo pienillekin vastavuoroisuuden häiriöille. Näin ne  menneisyyteni kokemusten kautta kuin suurennuslasin läpi.

 

Häpeämekanismiin usein liittyvään läheisriippuvuuteen kuuluu myös sisäistetty käsky : ÄLÄ TUNNE.  Aloin uhmata sitä käymällä psykodraamaa hyödyntävissä viikonlopuissa sekä osallistumalla erilaisiin luovan ilmaisun ryhmiin.  Alice Millerin kirja ” Lahjakkaan lapsen tragedia” antoi luvan myös vihan tunteille.  Lukematon määrä eheytymistä käsitteleviä kirjoja on kahlattu läpi ja kuunneltu tuota aihetta käsitteleviä luentoja.

 

Meni tosin parikymmentä vuotta, ennen kuin sain työstettyä vihaani niin, että olin valmis anteksiantoon.  Näistä prosesseista voit lukea tämän blogin arkistoista.   Toukokuussa 2010 kuvasin vihaani, jota uskalsin alkaa kokea paikassa, jossa Jumalan turvallinen läsnäolo oli riittävän voimakas.  Minua ei hylätty. Syyskuussa 2010 sitten aloin opetella anteeksiantoa käytännössä.  Jossain vaiheessa myös tein tietoista etäisyyttä tuttaviini, joiden tiesin kärsivän häpeästä ja sen erilaisista ilmenemismuodoista.  Näin sain tilaa tervehtyä.  Useinhan ympäristö ei tahdo häpeäihmisen parantuvan, koska siitä seuraisi myös heidän roolinsa muutos.

 

Olin uhmannut tuota ÄLÄ TUNNE –kieltoa myös tätä tunnekarttaa www.taiwas.net/tunteet kokoamalla sekä  Tunnetuvan  lämmössä mietteitäni blogiin kirjaten.  Aikani eri seurakuntia tutkailtuani löysin Jyväskylän adventtiseurakunnasta ihmisiä, joiden koin oikeasti kuuntelevan minua.  Niinpä  reilu viikko sitten uskalsin mukaan erääseen lämminhenkiseen kotikokoontumiseen, jossa uskalsin puhuakin – jopa vähän kriittisesti. Ja minua kuunneltiin!  Siinä tuli rikottua läheisriippuvuuteen liittyvä käsky: ÄLÄ PUHU.

 

Viime viikonloppuna uskalsin sitten uhmata miellyttämistaipumustani.  Kerroin työnantajalleni, etten ollut käytettävissä erääseen projektiin.  Olin oppinut, ettei tarkkaa perustelua tarvitse kertoa, kunhan itse tiesi motiivinsa olevan oikea.  Niin toinen ei pysty mitätöimään esteellisyyttä.  Pelkäsin hieman seuraamuksia, mutta viestintä toimi viikonlopun jälkeen ehkä jopa paremmin kuin ennen.  Kun alkaa kunnioittaa itseään asettamalla terveitä rajoja, niin toisiltakin alkaa saada kunnioitusta.

 

ÄLÄ LUOTA – käsky pyörii vielä alitajunnassani melko usein. Kuitenkin häpeäprosessini on lähtenyt tänä kymppivuonna niin iloiseen vauhtiin, että luotan  myös perusturvallisuuteni vahvistuvan nykyisestään.

 

Muistan murrosiässä piirtäneeni itseni tähdeksi, joka oli joutunut suorakulmion sisään.  Jotkut sakaroista olivat yrittäneet tunkeutua suorakulmion suorista sivuista läpi – onnistumatta.   Tänä vuonna tuo suorakulmio on murtunut täysin ja voin alkaa olla oma itseni.   Vaikka kyllä se vähän pelottaa…

 

 

 

             Tuntemisiin,

 

             Pelle

 

 

 

 

 

 

Tässä Maritta Itäpuiston artikkeli alkoholistien lasten selviytymiskeinoista.

 

http://www.paihdelinkki.fi/epv2004/vanhempien_paihdeongelma.php

 

Marja Nevalan artikkeli ”Kuka auttaa alkoholistin lasta?”  Kotiliesi 20/2006